Sakkola oli Itä-Kannaksen vanhoja emäpitäjiä Laatokan länsirannalla. Sen keskuksena oli suuressa laaksossa virtaava lähes koko pitäjän halkova noin kolme kilometriä leveä Suvanto. Vuoksen vuoden 1857 lasku muodosti laajoja vesijättömaita Suvannon järven ja Taipaleenjoen ympärille erityisesti vesistön etelärannoille. Asutus olikin suureksi osaksi keskittynyt juuri noille hedelmällisille seuduille. Melko taajaa asutusta oli myös Petäjärven entisen hovin alueella pitäjän eteläosassa.
Sakkola kuului keskiajan lopulla Novgorodin Karjalaan ja Käkisalmen läänin eteläosaan muodostaen pogostan, johon olivat liitettyinä myös Pyhäjärvi ja Metsäpirtti.
1600-luvun vaihteen Ruotsin ja Venäjän välisten sotien hävitysretket aiheuttivat tuon Sakkolan alkuperäisen ortodoksisen väestön rajua vähenemistä - osittain tuhoutumisen, osittain pakoon lähtemisen seurauksena.
Vuoden 1589 verokirjan mukaan Sakkolassa oli ollut tuolloin vain 5 luterilaista talonpoikaa, mutta ruotsalaisten vallattua Käkisalmen läänin ja saatua siitä pysyvän otteen vuoden 1611 jälkeen, syntyi uudelleen luterilainen seurakunta ja kirkko, jotka olivat aikaisemmin olleet Kiviniemessä jo 1580-luvulla. Uusi kirkko rakennettiin sitten todennäköisesti 1616 ja ainakin vuodesta 1631 lähtien sillä oli myös oma kirkkoherransa. Näin vuosikymmeninä ortodoksit joutuivat väistymään kokonaan luterilaisten tieltä.
Sakkolan viimeisin 1779 valmistunut puusta rakennettu ristikirkko oli tunnetun ruokolahtelaisen kirkonrakentajan Tuomas Suikkasen työtä. Vuosina 1912-13 kirkko tosin uusittiin täydellisesti Josef Stenbäckin suunnitelmien mukaan. Sakkolan ortodoksiset asukkaat (vuonna 1935 noin 35 henkeä) kuuluivat puolestaan Palkealan seurakuntaan, jonka kirkko sijaitsi Raudussa.
Sakkolan suurimmat lahjoitusmaat olivat Petäjärven, Sakkolan ja Saaroisten hovitilat. Valtion lunastaessa maat 1872-1880, joutui se maksamaan niistä kolmanneksi eniten kaikki lahjoitusmaat huomioon ottaen. Sakkolan lahjoitusmaatalonpoikien työn kunnioittamiseksi pystytettiin vuonna1936 Aarno Karimon suunnittelema muistomerkki Petäjärven hovin kantatilan puistoon.
Lahjoitusmaaolojen jarrutettua Sakkolankin kehitystä, alkoi vasta 1900-luvun vaihteesta ripeä maatalouden kehityskausi, jolloin mm. maamiesseuran ohjeet ja neuvot olivat tarpeen. Maatalouden jatkuva nousu 1920- ja etenkin 1930-luvulla pulavuosien jälkeen näkyi mm. tilojen koneistumisena. Niitto- ja haravakoneen seuraksi ostettiin puimakone eikä traktorikaan ollut enää harvinainen näky. Tähän kaikkeen liittyi tietenkin peltoalan voimakas lisäys, joka vuosien 1920 ja 1937 välisenä aikana oli jopa 55%. Niinpä vuonna 1937 Sakkolassa oli jokaista kunnan asukasta kohti 104 aaria peltoa, jota enemmän oli näillä Kannaksen seuduilla tuolloin vain Vuokselassa ja Metsäpirtissä, molemmat entisiä Sakkolan kunnan osia.
Vuosikymmenien työn tuloksena saatiin kehitettyä kuuluisa Sakkolan porsas. Sama jalostettu kantalevisi myös naapuripitäjiin Metsäpirttiin, Rautuun ja Vuokselaan sekä osittain myös Valkjärvelle ja Pyhäjärvelle. Näidenkin pitäjien tuotanto myytiin Sakkolan porsaina, joten niistä tuli myyvä tavaramerkki ja laadun tae. Laadusta kertoo, että vuonna 1937 Sakkolasta vietiin 15 770 ja Metsäpirtistä 14 500 porsasta. Pitäjä tunnettiin ympäri maan kuuluisien porsaiden lisäksi myös hyvistä hevosistaan. Hevoskasvatustyötä oli tehty määrätietoisesti lähes sadan vuoden ajan.
Vuonna 1871 päästiin pitäjänkokouksessa läänin kuvernöörin läsnä ollessa myönteiseen päätökseen kunnallishallinnon järjestämiseksi. Ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa 1874 Sipilänmäellä ja Petäjärven emäntäkoulu teki puolestaan omaa arvokasta työtään vuodesta 1922 lähtien koko itäisen Kannaksen hyväksi.
Tunnetuimpia Sakkolan asukkaista ovat varmaankin alun perin inkeriläinen runonlaulaja Larin Paraske ja myös ikivanhoja runoperinteitä edustanut Sakkolan Riiskan kylästä syntyisin ollut Aleksanteri Aava eli maanviljelijä Santeri Kuparinen.
LÄHTEET
Karjala 3: Karjalan yhteiskunta ja talous, Hämeenlinna : Karisto, 1982
Iso tietosanakirja 11, Helsinki : Otava, 1936